Musiikkiblogikirjoitus musiikkiblogikirjoituksista

Tänään realisoitui kaksi äänielämään liittynyttä uhoamistani
1) Sain vihdoin kiikutettua kotiin David Bowien Scary Monsters - levyn jonka ostoa olen junnaillut jo pienen vuosituhannen ja kuluttaa syvältä ilman fyysisen kappaleen läsnäoloa
2)Luotua Ruskeasannan irlantilaisvahvistuksen - Jaakon - kanssa musiikkia käsittelevän blogin

Avaan ensin jälkimmäistä. Vaikka en voi väittää koko blogosfääriä tutkineeni, en voi myöskään väittää törmänneeni kokoelmaan kirjoituksia musiikin kanssa elämisestä, kutsuttakoot sitä vaikka "musiikkilifestyleblogiksi", tämä puute huutaa korjaamistaan! Musiikkihan tosiaan on muutakin kuin niiden objektiivista arvioimista ja keikoista kertomista (joita tosin yritän myös jaksamisen mukaan harjoittaa). Saapahan nähdä ja kuulla mitä tästäkin seuraa.

Suunnitelma on vedenpitävä

Ja nyt itse substanssiin jonka äärellä kuuluisi toimia: musiikkipuheeseen jonka aloituspisteenä toimii Bowien Scary monsters. Levy on itsessään puhdasta kultaa ja joidenkin mielestä peräti yleissivistystä. Levyn tuotanto ja tässä tapauksessa remasterointiin käytetty jälkiparantelu tekevät lätystä mielenkiintoisen erityisesti tuotannolliselta näkökulmalta. Kuinka saada noin monta ristiinsopivaa ääntä ja äänimaailmaa sopimaan yhteen ja tehdä siitä vielä radiokelposta popmusiikkia?
Selaillessani levyskän kansivihkosta huomasin että siellähän on "kakkoskitaristina" herra Robert Fripp! Olin sisäisen riemun vallassa. Progemiesten koviskoviskoviskuningas ja Bowie yhdessä, ilmankos diggailenkin. Sitten iski häpeä: "miksen tajunnut tätä aiemmin, kyllä se olisi pitänyt kuulla Fashionin kitarasoolosta viimeistään!". Sitten iski häpeä häpeästä. Olin kuitenkin kuullut levyn kymmeniä kertoja ja nyt se muka muuttuisi jotenkin kun kuulen herra punakuninkaan osallistumisesta. Ehkä pitäisi koittaa kasvaa henkilöpalvonnasta musiikin saralla ulos ja kuunnella musiikki musiikkina artistista riippumatta. Kuulostaa kyllä aivan liian kypsältä toiminnalta meikäläiselle. Taidan lykätä.

Koska henkinen kasvaminen on ihan tyhmää. Ja merirosvot.

  

Viime maanantaina otin askeleen eteenpäin musiikkidiggarina - löysin ensimmäisen noise rock genreen luokiteltavan levyn joka ei tuota pahaa mieltä ja ärsyynnystä. Asia on loistava koska kokonaisen genren ohittamalla voi menettää ison määrän ääntä ja ajatusta. Jos joku olisi paskaa ei siitä tulisi genreä
vaan yksittäinen kokeellinen paska. Ja siis tosiaankin levy oli Japanilainen tuore julkaisu artistilta Melt-Banana joka kantaa nimeä "Fetch". Levyn arvaamattomuus, hyperenergisyys ja basson laatu kutkuttivat korviani ees ja taas, silleen kivasti. Ehkä nyt voisi vaikka aloittaa seikkailun noisen ja noise rockin maailmaan selkeästä kiintopisteestä, pärinä on kova mutta kuuntelukokemusta ei sovi hoputtaa.

Nähin ääniin ja näihin tunnelmiin heitän vielä molemmilta levyiltä suositusbiisit vaikka skeptinen olenkin siitä että joku niitä kuuntelisi, saatikka tykkäisi. Heitän tässä myös puoljulkisesti punaparralle pallon kuunnella kyseiset levyt (tai laiskottaessa biisit) ja kertoa oma näkemys aiheesta. It is on.

Melt Banana - Zero
http://www.youtube.com/watch?v=jMfKZOBo74w

(sisältää myös Zero+ intron, toimii näin mielestäni jopa albumiversiota paremmin)

David Bowie - Teenage Wildlife