öää öää iooio.
Hommasin tossa uudet kuulokkeet, tämmöset lower-end Sennheiserit ja oon niitä nyt pyrkiny testailee ja totuttelee. Sen seurauksena on tullut kuunneltua pitkästä aikaa Philip Glassia ja Merzbowta. Äskettäin sainkin sitten parhaan ideani aikoihin. Yhdistetään ne!
Merzbow vs. Glass to the death
Täydellisen esteettisen nautinnon saamiseksi Mertsikan volyymit kannattaa tiputtaa neljäsosaan.
Ehkä jonain päivänä omistaudun aiheelle ja näytän mashupin volyymeille käyrää, se varmaan tykkää käyrästä.
Ei mul muuta tällä erää.
tiistai 25. maaliskuuta 2014
lauantai 22. helmikuuta 2014
Kaksi kuukautta, kolme maailmaa musiikkia
Tervehdys on tosi-asia!
Viime päivityksestä on tullut kuluneeksi jo aika jonka voidaan todeta olevan x>2 kuukautta. Koska Alonzo jo kovasti uhkaili poistavansa tämän jos en ryhdistäydy ja koska Kallion yöstä napattu kallioflunssa on ajanut minut vällyjen väliin niin tulin tulokseen että olisipa hyvä hetki nauttia teetä, keksejä ja musiikkia ja samalla turista jotain mitä musiikilliseen maailmaani on kuulunut näinä vaikeina aikoina joita elämme, ystävä hyvä. Niihin kaikkiin kolmeen.
Aloitetaanpas kronologisesti eli SIGUR ROS ja heidän keikkansa Hartwall Areenalla 20.marraskuuta, Kyseessä on islantilainen post-rock bändi, joka on ollut varsinkin talvisaikaan läheinen tuttava minulle, johtuen pimeästä ja kylmästä jota solisti Jonsin persoonallinen falsetto ja raskas e-bown renkutus tuntuu hyvin kuvaavan. Kyseessä on myös bändi, joka saa minut itkemään enemmän kuin mikään muu, välillä pelkkä äänimaailmojen laajuus riittää saamaan minut pyyhkimään liikutustani paperiin. Kyseessä on myös bändi, jonka olen halunnut nähdä jo parisen vuotta ja nyt se tapahtui. Eikä jättänyt kylmäksi.
Keikka oli uusimman albumin, Kveikurin, nimikkokiertueen päätöskeikka. Tämä taisi vaikuttaa siihen minkä takia keikka oli vähän pidempi kuin kiertueen muut pysähdykset ja sehän ei luonnollisesti haitannut. Vaikka kyseessä on bändi, jonka idea on olla enemmän kuunneltavaa kuin tanssittavaa tai riehuttavaa, ei missään vaiheessa tullut haukotusta tai tehnyt mieli katsoa kelloa vaan aika tuntui katoavan johonkin Jonsin hurjien ilmeiden ja post-rock pörinän väliin. Suu oli auki, mutta vain ihmetyksestä eikä niinkään stam1nan loppumisen kuvaamisesta.
Keikan alussa lava oli ympäröity jonkinlaisilla lakanoilla, joihin kolmen ensimmäisen biisin aika heijastui revontulia ja muuta psykeä tavaraa. Näistä kolmesta kappaleesta jäi vahvasti mieleen Vaka, joka avautui aivan uudella tavalla Jonsin eläytyessä täysillä lauluunsa. Yleisesti varsinkin uuden albumin kappaleet tuntuivat muuttuvan älyttömän tarttuviksi ja massiiviksi keikan aikana ja jälkeen, kun alunperin olin suhtautunut niihin yhtenä suuren mössönä. Ohessa Vaka (oiijoijoijio fockin JONSI, vanha jätkä, 4:35 eteenpäin):
Lakanat karisivat alas Brennisteinin raskaan poljennon jyrähteässä käyntiin ja sen jälkeen bändi alkoikin iskemään koko massiivisen ääniseinänsä vasten allekirjoittanen ja yleisön kasvoja. Peruskappaleet ja yllätykset (E-BOW) soitettiin suurella intensiteetillä ja fiilingillä ja näin Stormurin aikana pari tanssiaskeltakin yleisön joukossa. En tiedä miltä keikka kuulosti takapulpetin paikoilta mutta kolmannesta rivistä ihastellessa miksaus kuulosti täydelliseltä ja tajuton valoshow lisäsi unenomaista tunnelmaa.
Keikan highlightina toimi linkissäkin olevan Glosoli, jonka aikana silmäni sumenivat ja näin universumeita.
Overall ja summa summarum, yksi parhaimpia keikkoja joita olen nähnyt ja ainakin vuoden 2013 paras keikka, sori Bruce. Tätä oli odotettu pitkään. Koko settilista ohessa:
Seuraavaksi päästäänkin siihen kun Bruce Springsteen, joka on Born in the U.S.A, ajoi pinkillä cadillacilla, kirjoittanut hitit Born To Run, Dancing in the Dark ja The River, joka on herra Badlands, Jerseyn paholainen kertoi julkaisevansa uuden albuminsa, High Hopes, 14. tammikuuta. Albumilla tulisi olemaan covereita, vanhoja outtakeja ja arkiston harvinaisuuksia. Lisätwistin tuo Rage Against the Machine-bändin kitaristi Tom Morello, jonka tilutukset ja raskaat kitarat sopivat yllättävän hyvin Brucen tunnistettavaan heartland-rockiin.
Albumin cover-kappaleet ovat nimikkokappale High Hopes (alunperin The Havelines), Just Like Fire Would (alunperin Saints) ja Dream Baby Dream (alunperin Suicide). Tuttuun tyylinsä Bruce teki kappaleista omiaan sovituksillaan ja persoonallisella laulutyylillään. Hienoin yllätys oli Dream Baby Dream (jotan Bruce oli soittanut jo vuoden 2005 soolokiertueellaan), jonka alkuperäisestä, lievästi häiritsevästä versiosta oli muokattu älyttömän kaunis ja koko ajan kasvava sävellys. Uusvanhoja kappaleita edustivat American Skin (41 shots) ja The Ghost of Tom Joad. American Skinin Bruce sävelsi 90-luvun lopussa Amadou Diallon ampumistapauksen jälkeen. Kysessä oli traaginen väärinymmärrys jossa afroamerikkalainen Diallo ammuttiin koska häntä epäiltiin lähiseutuja piinanneeksi sarjaraiskaajaksi. Poliisit pysäyttivät Diallon pimeässä ja kun tämä oli kaivanut lompakkonsa esiin poliisit luulivat lompakkoa aseeksi ja ampuivat hänet. Tapahtuma käynnisti keskustelun poliisien väkivaltaisesta käytöksestä ja rasismista. Bruce päätti kertoa asian molemmat puolet ja sävelsi tapauksesta kappaleen. Treyvon Martinin kuoleman jälkeen kappale tuli taasen ajankohtaiseksi ja todennäköisesti tästä syystä päätyi levylle. Pysäyttävä ja intensiivinen sävellys, jonka hokema "You can get killed by just living in your american skin" jää soimaan päiviksi päähän.
The Ghost of Tom Yoad taas on rock-versio vuonna 1995 julkaistusta akustisesta kappaleesta. Tom Morello tiluttaa kuin viimeistä päivää ja pääsee jopa laulamaan toisen säkeistön. Ei lemppareitani mutta hyvin tehty.
Arkistosta on taas poimittu iso kasa tuntemattomia. Harry's Place on todennäköisesti äänitetty vuoden 07 Magic:ille, mitä ei uskoisi sen suoraan 80-luvulta soundahtavalta poljennolta. Down In The Hole äänitettiin vuoden 2002 Risingille. Koskettava kappale pehmeällä perkussioraidalla ja rauhallisilla synilla. Frankie Fell in Love oli vuoden 09 Working On a Dreamille, hyvin tarttuva ja hauska kipale. Heaven's Wall on gospel-kappale vahvalla kertosäkeellä ja groovella, This Is Your Swordissa on säkkipilli ja meno on folkrock.
Omiksi lemppareiksi nousivat rauhoittava Hunter of Invisible Game ja koskettava The Wall. Molempia on tullut luukutettua rutkasti ja Brucen sanoituksien kohokohta tällä levyllä on Hunterissa oleva "Strenght is vanity and time is illusion/ I feel your breathing, rest is confusion/ Your skin touches mine, what else to explain/ I'm a hunter of invisible game".
Lopullinen mielipiteeni on että albumi on mukava lisä Brucen laajaan katalogiin, mutta ei mitenkään mullistava eikä jätä paljon käteen ollessaan todella hajanainen, mikä ei ole tälle artistille tyypillistä. Lisäksi uusi The Ghost of Tom Joad on vähän turha.
Albumin lisäksi Bruce ilmoitti alkavansa julkaista kaikki (tai suurimman osan) tulevista keikoistaan tallenteina, kuten Pearl Jam, Metallica ja Red Hot Chili Peppers mm. tekevät. Paljon odotettu asia, koska Bruce keikat tuppaavat aina olemaan kolme tuntisia ja setin ovat alati muuttuvia niin ettei mikään keikka ole sama toisen kanssa koska jätkällä on varaa valita 250+ kappaleen valikoimasta. Kiitos Bruce, kiitos Internet.
Bruce on muutenkin ollut nyt tapetilla (milloin ei olisi) omassa elämässäni, tiettyjen albumien takana olevien tunteiden ymmärtäminen tiettyjen asioiden tapahduttua. Alkuvuodesta nuo albumit ovat olleen Tunnel of Love ja Darkness On The Edge of Town, joista ensimmäinen käsittelee rakkautta ja sen loppumista hyvin aikuisella mutta silti sydäntä riipaisevalla tavalla ja jälkimmäinen taas pureutuu yleiseen menetykseen ja siihen mitä vastuita kasvaminen tuo mukanaan, miten aina sen kuuluisan Thunder Roadin päässä ei odota unelmien työ, vaimo ja elämä vaan joskus saattaa käydä huonosti, omat unelmat ovat olleet liian suuria eivätkä ne täyty ja täytyy vain puskea eteenpäin koska on paikassa jossa ei voi pysähtyä. Elämä ei ole vain ruusuilla tanssimista.
Tunnel of Loven Bruce kirjoitti mentyään ensimmäistä kertaa naimisiin,mutta avioelämä ei kukoistanut vaan päätyi eroon. Tapahtumien aikana syntyi kappaleita jotka olivat positiivisia (Tougher Than The Rest, All That Heaven Will Allow), mutta enimmäkseen negatiivisia tai surullisia fiiliksiä sisältäviä (muut). Albumi toimii hauskan temaattisesti, rakkaus kukoistaa alkupuolen kappaleissa mutta menee koko ajan synkempään suuntaan. "Spare parts/ and broken hearts/keep the world turnin' around" totisesti.
Darkness oli Brucen comeback albumi, hänen oma vastauksensa älyttömän romanttiselle ja yltiö positiiviselle Born To Runille. Tällä albumille niiden jalat, jotka olivat "syntyneet juoksemaan", pettivät ja päätyivät töihin tehtaisiin, ajamaan itsensä kadoksiin kaduille tai menettivät kaiken eli uskon, rahan ja rakkauden. Äänimaailmaa vastaa lyriikoiden fiiliksiä, se on laaja, paljas ja karu. Levyn aloittava Badlands on haaste maailmalla ja levyn päättävä nimikkokappale on todellisuuden hyväksyvän henkilön viimeiset huudot.
"Well, now some folks are born into a good life
and other folks get it anyway anyhow
Well, I lost my faith when I lost my wife
Those things don't seem to matter much to me now
Cause tonight I'll be on that hill 'cause I can't stop
I'll be on that hill with everything I got
Lives on the line where dreams are found and lost
I'll be on that hill and I pay the cost
For wanting things that can only be found
In the darkness on the edge of town" (videossa 2:50 eteenpäin, Bruce vetää fiiliksellä):
Noooo nyt päästiin Brucesta ja mennään seuraavaan asiaan eli Pearl Jamiin, jota on tullut lähiaikoina kuunneltua hyvinkin reippaasti. Ei pääse mihinkään, Eddie Vedder on ihan mahtava heppu ja tekee hyvää soolomusaakin. Jopa sen verran on tullut ihastuttua että mietin pitäisikö lähteä Osloon kesällä katsomaan bändiä. Niiden livekeikathan on myös hyvinkin monipuolisia ja energisia, vai mitä mieltä olette kun koko yleisö laulaa Bettermania?
Mitä muuta, mitä muuta? Jooooooo, The Gaslight Anthem, todella tarttuvaa ja energistä rockia Jerseylaiselta bändiltä, kuulostaa vähän Springsteeniltä vain rämäpäisempänä. Brian Fallon onnistuu jotenin luomaan niin mahtavat melodiat sekä säkeistöihin että kertosäkeisiin, ja pystynkin laulamaan suurimman osan kappaleista ulkoa vain tämän takia. Tämäkin kappale saa pakosti hyppimään ja laulamaan mukana.
Alkaa vähän puhti loppua, onhan tätä jo pari tuntia väännetty mutta laitetaanpa tänne viime viikon uudelleen löytö eli Bon Iver, the hipster artist. Bon ja The Ivers. Lainasin kirjastosta For Emma, Forever Agon ja kuunneltuani sen inspiraatio iski kuin sata salamaa, ehkä johtuen siitä miten albumi tehtiin. Eli Justin Vernon, herra Bon Iver, erosi tyttöystävästään ja eristäytyi sydän murtuneena talveksi perheen mökkiinsä. Siellä hän äänitti tämän albumin fiiliksistää eroon liittyen, täysin eristyksissä ja yksin. Kuulostaa sellaiselta jota olisi itsekin kiva tehdä, ei tarvitsisi olla mitään, voisi vain olla rakentava. Nooh, kuitenkin tämän jälkeen kuuntelin Bon Iverin nimikko levynkin uudestaan (olin viimeksi kuunnellut heti silloin kuin ilmestyi vuonna 2011) ja näin semisti varttuneenpana sekin avautui ihan uudella tavalla huuuuuu. Samoin oma creativity lähti nousuun. Tällästä on kiva tehdä jeejee.
NO NIIN! Siinä taisi olla kaikki. Voisi koettaa alkaa säännöllisemmäksi, nyt kun ei ole parempaakaan tekemistä. Ehkä julkaisen jo ensi viikonloppuna uudestaan. Sitten heitetään tästä Allanille pari tärppiä
eli Volcano Choir uudelta Repavelta ja vanhan kun The Heavyn synkkää funkkia:
Noniin ensi kertaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaan
Jaakko "punaparraton" Nokkala
Viime päivityksestä on tullut kuluneeksi jo aika jonka voidaan todeta olevan x>2 kuukautta. Koska Alonzo jo kovasti uhkaili poistavansa tämän jos en ryhdistäydy ja koska Kallion yöstä napattu kallioflunssa on ajanut minut vällyjen väliin niin tulin tulokseen että olisipa hyvä hetki nauttia teetä, keksejä ja musiikkia ja samalla turista jotain mitä musiikilliseen maailmaani on kuulunut näinä vaikeina aikoina joita elämme, ystävä hyvä. Niihin kaikkiin kolmeen.
Aloitetaanpas kronologisesti eli SIGUR ROS ja heidän keikkansa Hartwall Areenalla 20.marraskuuta, Kyseessä on islantilainen post-rock bändi, joka on ollut varsinkin talvisaikaan läheinen tuttava minulle, johtuen pimeästä ja kylmästä jota solisti Jonsin persoonallinen falsetto ja raskas e-bown renkutus tuntuu hyvin kuvaavan. Kyseessä on myös bändi, joka saa minut itkemään enemmän kuin mikään muu, välillä pelkkä äänimaailmojen laajuus riittää saamaan minut pyyhkimään liikutustani paperiin. Kyseessä on myös bändi, jonka olen halunnut nähdä jo parisen vuotta ja nyt se tapahtui. Eikä jättänyt kylmäksi.
Keikka oli uusimman albumin, Kveikurin, nimikkokiertueen päätöskeikka. Tämä taisi vaikuttaa siihen minkä takia keikka oli vähän pidempi kuin kiertueen muut pysähdykset ja sehän ei luonnollisesti haitannut. Vaikka kyseessä on bändi, jonka idea on olla enemmän kuunneltavaa kuin tanssittavaa tai riehuttavaa, ei missään vaiheessa tullut haukotusta tai tehnyt mieli katsoa kelloa vaan aika tuntui katoavan johonkin Jonsin hurjien ilmeiden ja post-rock pörinän väliin. Suu oli auki, mutta vain ihmetyksestä eikä niinkään stam1nan loppumisen kuvaamisesta.
Keikan alussa lava oli ympäröity jonkinlaisilla lakanoilla, joihin kolmen ensimmäisen biisin aika heijastui revontulia ja muuta psykeä tavaraa. Näistä kolmesta kappaleesta jäi vahvasti mieleen Vaka, joka avautui aivan uudella tavalla Jonsin eläytyessä täysillä lauluunsa. Yleisesti varsinkin uuden albumin kappaleet tuntuivat muuttuvan älyttömän tarttuviksi ja massiiviksi keikan aikana ja jälkeen, kun alunperin olin suhtautunut niihin yhtenä suuren mössönä. Ohessa Vaka (oiijoijoijio fockin JONSI, vanha jätkä, 4:35 eteenpäin):
Lakanat karisivat alas Brennisteinin raskaan poljennon jyrähteässä käyntiin ja sen jälkeen bändi alkoikin iskemään koko massiivisen ääniseinänsä vasten allekirjoittanen ja yleisön kasvoja. Peruskappaleet ja yllätykset (E-BOW) soitettiin suurella intensiteetillä ja fiilingillä ja näin Stormurin aikana pari tanssiaskeltakin yleisön joukossa. En tiedä miltä keikka kuulosti takapulpetin paikoilta mutta kolmannesta rivistä ihastellessa miksaus kuulosti täydelliseltä ja tajuton valoshow lisäsi unenomaista tunnelmaa.
Overall ja summa summarum, yksi parhaimpia keikkoja joita olen nähnyt ja ainakin vuoden 2013 paras keikka, sori Bruce. Tätä oli odotettu pitkään. Koko settilista ohessa:
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
(A birthday song was sung in … more)
-
-
-
-
- Encore:
-
Seuraavaksi päästäänkin siihen kun Bruce Springsteen, joka on Born in the U.S.A, ajoi pinkillä cadillacilla, kirjoittanut hitit Born To Run, Dancing in the Dark ja The River, joka on herra Badlands, Jerseyn paholainen kertoi julkaisevansa uuden albuminsa, High Hopes, 14. tammikuuta. Albumilla tulisi olemaan covereita, vanhoja outtakeja ja arkiston harvinaisuuksia. Lisätwistin tuo Rage Against the Machine-bändin kitaristi Tom Morello, jonka tilutukset ja raskaat kitarat sopivat yllättävän hyvin Brucen tunnistettavaan heartland-rockiin.
The Ghost of Tom Yoad taas on rock-versio vuonna 1995 julkaistusta akustisesta kappaleesta. Tom Morello tiluttaa kuin viimeistä päivää ja pääsee jopa laulamaan toisen säkeistön. Ei lemppareitani mutta hyvin tehty.
Arkistosta on taas poimittu iso kasa tuntemattomia. Harry's Place on todennäköisesti äänitetty vuoden 07 Magic:ille, mitä ei uskoisi sen suoraan 80-luvulta soundahtavalta poljennolta. Down In The Hole äänitettiin vuoden 2002 Risingille. Koskettava kappale pehmeällä perkussioraidalla ja rauhallisilla synilla. Frankie Fell in Love oli vuoden 09 Working On a Dreamille, hyvin tarttuva ja hauska kipale. Heaven's Wall on gospel-kappale vahvalla kertosäkeellä ja groovella, This Is Your Swordissa on säkkipilli ja meno on folkrock.
Omiksi lemppareiksi nousivat rauhoittava Hunter of Invisible Game ja koskettava The Wall. Molempia on tullut luukutettua rutkasti ja Brucen sanoituksien kohokohta tällä levyllä on Hunterissa oleva "Strenght is vanity and time is illusion/ I feel your breathing, rest is confusion/ Your skin touches mine, what else to explain/ I'm a hunter of invisible game".
Albumin lisäksi Bruce ilmoitti alkavansa julkaista kaikki (tai suurimman osan) tulevista keikoistaan tallenteina, kuten Pearl Jam, Metallica ja Red Hot Chili Peppers mm. tekevät. Paljon odotettu asia, koska Bruce keikat tuppaavat aina olemaan kolme tuntisia ja setin ovat alati muuttuvia niin ettei mikään keikka ole sama toisen kanssa koska jätkällä on varaa valita 250+ kappaleen valikoimasta. Kiitos Bruce, kiitos Internet.
Bruce on muutenkin ollut nyt tapetilla (milloin ei olisi) omassa elämässäni, tiettyjen albumien takana olevien tunteiden ymmärtäminen tiettyjen asioiden tapahduttua. Alkuvuodesta nuo albumit ovat olleen Tunnel of Love ja Darkness On The Edge of Town, joista ensimmäinen käsittelee rakkautta ja sen loppumista hyvin aikuisella mutta silti sydäntä riipaisevalla tavalla ja jälkimmäinen taas pureutuu yleiseen menetykseen ja siihen mitä vastuita kasvaminen tuo mukanaan, miten aina sen kuuluisan Thunder Roadin päässä ei odota unelmien työ, vaimo ja elämä vaan joskus saattaa käydä huonosti, omat unelmat ovat olleet liian suuria eivätkä ne täyty ja täytyy vain puskea eteenpäin koska on paikassa jossa ei voi pysähtyä. Elämä ei ole vain ruusuilla tanssimista.
Tunnel of Loven Bruce kirjoitti mentyään ensimmäistä kertaa naimisiin,mutta avioelämä ei kukoistanut vaan päätyi eroon. Tapahtumien aikana syntyi kappaleita jotka olivat positiivisia (Tougher Than The Rest, All That Heaven Will Allow), mutta enimmäkseen negatiivisia tai surullisia fiiliksiä sisältäviä (muut). Albumi toimii hauskan temaattisesti, rakkaus kukoistaa alkupuolen kappaleissa mutta menee koko ajan synkempään suuntaan. "Spare parts/ and broken hearts/keep the world turnin' around" totisesti.
"Well, now some folks are born into a good life
and other folks get it anyway anyhow
Well, I lost my faith when I lost my wife
Those things don't seem to matter much to me now
Cause tonight I'll be on that hill 'cause I can't stop
I'll be on that hill with everything I got
Lives on the line where dreams are found and lost
I'll be on that hill and I pay the cost
For wanting things that can only be found
In the darkness on the edge of town" (videossa 2:50 eteenpäin, Bruce vetää fiiliksellä):
Noooo nyt päästiin Brucesta ja mennään seuraavaan asiaan eli Pearl Jamiin, jota on tullut lähiaikoina kuunneltua hyvinkin reippaasti. Ei pääse mihinkään, Eddie Vedder on ihan mahtava heppu ja tekee hyvää soolomusaakin. Jopa sen verran on tullut ihastuttua että mietin pitäisikö lähteä Osloon kesällä katsomaan bändiä. Niiden livekeikathan on myös hyvinkin monipuolisia ja energisia, vai mitä mieltä olette kun koko yleisö laulaa Bettermania?
Mitä muuta, mitä muuta? Jooooooo, The Gaslight Anthem, todella tarttuvaa ja energistä rockia Jerseylaiselta bändiltä, kuulostaa vähän Springsteeniltä vain rämäpäisempänä. Brian Fallon onnistuu jotenin luomaan niin mahtavat melodiat sekä säkeistöihin että kertosäkeisiin, ja pystynkin laulamaan suurimman osan kappaleista ulkoa vain tämän takia. Tämäkin kappale saa pakosti hyppimään ja laulamaan mukana.
Alkaa vähän puhti loppua, onhan tätä jo pari tuntia väännetty mutta laitetaanpa tänne viime viikon uudelleen löytö eli Bon Iver, the hipster artist. Bon ja The Ivers. Lainasin kirjastosta For Emma, Forever Agon ja kuunneltuani sen inspiraatio iski kuin sata salamaa, ehkä johtuen siitä miten albumi tehtiin. Eli Justin Vernon, herra Bon Iver, erosi tyttöystävästään ja eristäytyi sydän murtuneena talveksi perheen mökkiinsä. Siellä hän äänitti tämän albumin fiiliksistää eroon liittyen, täysin eristyksissä ja yksin. Kuulostaa sellaiselta jota olisi itsekin kiva tehdä, ei tarvitsisi olla mitään, voisi vain olla rakentava. Nooh, kuitenkin tämän jälkeen kuuntelin Bon Iverin nimikko levynkin uudestaan (olin viimeksi kuunnellut heti silloin kuin ilmestyi vuonna 2011) ja näin semisti varttuneenpana sekin avautui ihan uudella tavalla huuuuuu. Samoin oma creativity lähti nousuun. Tällästä on kiva tehdä jeejee.
NO NIIN! Siinä taisi olla kaikki. Voisi koettaa alkaa säännöllisemmäksi, nyt kun ei ole parempaakaan tekemistä. Ehkä julkaisen jo ensi viikonloppuna uudestaan. Sitten heitetään tästä Allanille pari tärppiä
eli Volcano Choir uudelta Repavelta ja vanhan kun The Heavyn synkkää funkkia:
Noniin ensi kertaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaan
Jaakko "punaparraton" Nokkala
tiistai 10. joulukuuta 2013
Hoah
Koska punaparta laiskottelee sulkakynänsä kanssa avaan suuni jälleen.
Tänään kuuntelin - ja ajattelin Justin Bieberiä. Aiheessa Bieber olen yleisesti ollut perinteisellä kannalla -- kehnoa, ja epätaiteellista teinipoppia joka sopii 12-14v. tytön iPodiin ja keskivertoa kehnompitasoiselle tanssilattialle. Nyt on nuoriherra kuitenkin muuttanut tyyliään lähemmäs hiphopin maailmaa vaihtelevan mielekkäin tuloksin. Mielenkiintoni Jussin uusiin edesottamuksiin nosti tuoreella kappaleella featannut Chigagolainen Chance the Rapper jonka uusin mixtape on eksynyt kuulokkeisiini hämyttävän useasti. Odotin paskaa tanssipoppia jossta kuullaan parit nänä näänää nää näät ja yksi kultainen verse. Todellisuus ei ihan sitä kuitenkaan ollut, Bieber oli ihan helvetillisessä vedossa ja löytänyt itselleen selvästi oikean tuottajan! Saundi toi mieleeni herrat Jackson ja Timberlake. Sillee hyvällä tavalla. Kun taas Chance, voi Chance sinä räppäri olisit saanut osallistua kappaleeseen enemmän kuin mitänytkakskyt sekunttia, fiilis oli irrallinen vaikka sisältö ihan yees. Kouluarvosanana antaisin 8½, mikä tuntuu paljolta kun kyseessä on ah niin vihattu bieber. Ehkä ei aina pitäisi vihata artistin kaikkea musiikkia automaattisesti vainkoska ei pidä artistin imagosta tai fanipohjasta.
Ei asiaan millään tavalla liittyvänä eikä edes ajankohtaisena asiana. Kauan sitten hipsterpunkkihomoiluna sivuuttamani bändi Death from Above 1976 potkii ihan saatanastipilusti persuja. En tiedä onko se vain se basistinen mielihyvä vai jotain alkukantaisempaa energisen metelin rakastamista mutta mulle homma toimii kuunneltuna ja mukana soiteltuna. Kannattaa ihmeessä tsiigata, etenkin jos haluaa olla ajan hermolla. Duo on nimittäin tehtailemassa paljolti hypetettyä comebackia ja kun kulttibändit tekevät sitä on hypellä tapana olla ekstensiivistä.
Tutustuessani yhtyeen discografiaan tulin huomanneeksi että kas, herroilla on myös remix-albumi jolla settiä heittää mm. Justice. Mielenkiintoni heräsi välittömänä. Niille siis tässä vaiheessa selvennyksenä jotka eivät mielenkiintoisuutta äkkää, että rumpu-basso-laulu kokoonpanolla soitetusta noisepunkista harvemmin remixejä tehtaillaan, saatikka sitten kokonaista levyllistä! Perehdyttyäni asiaan tarkemmin avointa tietosanakirjaa avuksi käyttäen löysin asialle selvennyksen - basisti oli bändin hajottua perustanut MSTRKRFT nimisen elektroonista tanssimusiikkia(?) soittavan duon josta joku on ehkä joku on kuullutkin. Suhteilla oikeisiin jätkiin saa nämä em. oikeat jätkät helposti tekemään remixejä omasta musasta. ehkä minäkin jonain päivänä.
Loistavan bändin loistavasta diskografiasta nostan esiin remixin, tuntuu petturuudelta
Mutta tässäpä Girl on Girlin ja Final Fantasyn näkemys Black History Monthista.
Alkuperäiskappalekkin on aikas ässää kamaa.
Koska punaparta laiskottelee sulkakynänsä kanssa avaan suuni jälleen.
Tänään kuuntelin - ja ajattelin Justin Bieberiä. Aiheessa Bieber olen yleisesti ollut perinteisellä kannalla -- kehnoa, ja epätaiteellista teinipoppia joka sopii 12-14v. tytön iPodiin ja keskivertoa kehnompitasoiselle tanssilattialle. Nyt on nuoriherra kuitenkin muuttanut tyyliään lähemmäs hiphopin maailmaa vaihtelevan mielekkäin tuloksin. Mielenkiintoni Jussin uusiin edesottamuksiin nosti tuoreella kappaleella featannut Chigagolainen Chance the Rapper jonka uusin mixtape on eksynyt kuulokkeisiini hämyttävän useasti. Odotin paskaa tanssipoppia jossta kuullaan parit nänä näänää nää näät ja yksi kultainen verse. Todellisuus ei ihan sitä kuitenkaan ollut, Bieber oli ihan helvetillisessä vedossa ja löytänyt itselleen selvästi oikean tuottajan! Saundi toi mieleeni herrat Jackson ja Timberlake. Sillee hyvällä tavalla. Kun taas Chance, voi Chance sinä räppäri olisit saanut osallistua kappaleeseen enemmän kuin mitänytkakskyt sekunttia, fiilis oli irrallinen vaikka sisältö ihan yees. Kouluarvosanana antaisin 8½, mikä tuntuu paljolta kun kyseessä on ah niin vihattu bieber. Ehkä ei aina pitäisi vihata artistin kaikkea musiikkia automaattisesti vainkoska ei pidä artistin imagosta tai fanipohjasta.
Ei asiaan millään tavalla liittyvänä eikä edes ajankohtaisena asiana. Kauan sitten hipsterpunkkihomoiluna sivuuttamani bändi Death from Above 1976 potkii ihan saatanastipilusti persuja. En tiedä onko se vain se basistinen mielihyvä vai jotain alkukantaisempaa energisen metelin rakastamista mutta mulle homma toimii kuunneltuna ja mukana soiteltuna. Kannattaa ihmeessä tsiigata, etenkin jos haluaa olla ajan hermolla. Duo on nimittäin tehtailemassa paljolti hypetettyä comebackia ja kun kulttibändit tekevät sitä on hypellä tapana olla ekstensiivistä.
Tutustuessani yhtyeen discografiaan tulin huomanneeksi että kas, herroilla on myös remix-albumi jolla settiä heittää mm. Justice. Mielenkiintoni heräsi välittömänä. Niille siis tässä vaiheessa selvennyksenä jotka eivät mielenkiintoisuutta äkkää, että rumpu-basso-laulu kokoonpanolla soitetusta noisepunkista harvemmin remixejä tehtaillaan, saatikka sitten kokonaista levyllistä! Perehdyttyäni asiaan tarkemmin avointa tietosanakirjaa avuksi käyttäen löysin asialle selvennyksen - basisti oli bändin hajottua perustanut MSTRKRFT nimisen elektroonista tanssimusiikkia(?) soittavan duon josta joku on ehkä joku on kuullutkin. Suhteilla oikeisiin jätkiin saa nämä em. oikeat jätkät helposti tekemään remixejä omasta musasta. ehkä minäkin jonain päivänä.
Loistavan bändin loistavasta diskografiasta nostan esiin remixin, tuntuu petturuudelta
Mutta tässäpä Girl on Girlin ja Final Fantasyn näkemys Black History Monthista.
Alkuperäiskappalekkin on aikas ässää kamaa.
Ehkä ensi kerralla kuntoudun tekemään jotain ah niin seksikästä paint-taidetta albumien kansista. En tosin tiedä miksi sen tekisin mutta kivaa se on ja juttujeni visuaalinen outputti on melkolailla vähäistä.
Jaakkoa ja joulua odotellen
-Allan
torstai 21. marraskuuta 2013
Ioi
Voi olla että aika ajoin vierailen /mu/uan musiikkiaiheisella keskustelupalstalla ja annan asian ehkä häpeällisen paljon näkyä musiikissa johon olen viimeisen vuoden aikana tutustunut ja tykästynyt. On myös ollut useita artisteja ja levyjä joille olen antanut nihkeän ensikuuntelun jälkeen "toisen mahdollisuuden" vain koska niillä on memeettinen status. Eräs tälläinen artisti on Death Grips. Niille jotka eivät yhtyettä tunne - Death grips on kokeellista hip-hop musiikkia joka on tunnettu agressiivisuudestaan. Levyn kansia selaamalla saa melkoisen kuvan yhtyeestä.
On paljon puhetta, että yhtyeestä pidettäisiin laajalti lähinnä kahdesta syystä: tnd10/10 ja edgyhipstercred. Tähän on vaikea ottaa kantaa, muuten kuin toteamalla että on laaja määrä ihmisiä jotka pitävät artistin tuotannosta tietämättä sen statuksesta internetin syövereissä. Puhumattakaan siitä että itse ainakin elän illuusiossa että pitäisin bändistä omana itsenään. Onhan yhtyeellä monia arvostettavia ominaisuuksia: innovatiivisuus, virtuositeetti puhumattakaan tarttuvista biiseistä! Tekee mieli rikkoa vaan kamaa, sillee hyvällä tavalla.
Mutta miksi puolustelen mielipidettäni bändistä? Onko nykyään väärin tykätä asioista joista muut tykkäävät, onko hipster-mindset menossa jo seuraavalle tasolle."Voin tykätä vain musiikista josta muut jotka eivät voi tykätä musiikista jota kuuntelee kukaan muu eivät pidä" Aivoni eivät sulata sitä tasoa. Mutta ei, en halua puolustella. Vaan kommentoida yhtyeen viimeisintä levyä ja sen arvostelua sekä erään tietyn arvostelun seurauksia.
Viime viikolla, ilman mitään suoraa varoitusta yhtye julkaisi uuden levynsä. Fanit haltioituivat vaikka MC Riden vokaaleja olikin vähennetty huimasti ja musiikin luonne oli muuttunut entistäkin sähköisemmäksi ja kokeellisemmaksi. Muutama AOTY huutokin kuului sieltä täältä. Minä yhdyin näihin huutoihin, meno oli sekopäistä ja muutama kieli poskessa tehty tanssittava biisi upposivat syvään. Sitten tapahtui kamalaa, Bändin maineeseen nostanut vloggaaja/musiikkikriitikko Anthony Fantano antoi levylle murska-arvostelut (6/10), yhtäkkiä levyn diggaamisesta tuli kiellettyä ja koko homma julistettiin pannaan. Minä annan vitut tollaisesta ja kuuntelen entistä lujemmalla. Ehkä tämä on se taso joka erottaa trendeilijät diggareista. noided4life.
Täysin asiaan liittymättömänä...
Ostin ensimmäistä kertaa videopelin 80´% sen soundtrackin vuoksi, kyseessähän on siis Scott Pilgrim vs. the world johon musiikit teki chiptune-superstara Anamanaguchi.. Pelissä on tehty retrovideopelejä nostalgioivasta elokuvasta/sarjakuvasta autenttinen beat-em up peli jonka musiikeista vastaava anamanaguchi puolestaan tekee retrovideopelejä nostalgioivaa musiikkia pääsoittiminaan hakkeroidut gameboyt ja NES:it.
Julkaisu on siis kokonaisuudessaan melko lailla verrannollinen megaman 10 retrofiilistelyihin. Suurin ongelma Näissä retrofiilistelypeleissä ja chiptunessa musiikkigenrenä on niiden tapa edellyttää kuuntelijalta/pelaajalta >9k tuntia vanhojen pelikoneiden ääressä ja sitä kautta oppia arvostamaan niiden estetiikkaa. Mut tää ainaki vie takas siihe aikaa ku natiaisena olin palikka kourassa sienimaassa.
haa pääsinpä paasaamaan musiikista joka ei ole niin jaakon juttu, saa nähdä miten punaparta reagoi...
Nyt sitä musiikkia!
Death Grips - Birds
Uudelta levyltä lohkaistu sinkku, mahdollisesti albumin helpoiten lähestyttävä kappale. Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen lyriikoiden merkityksestä. Parhaita teorioita ovat Kanye West, Lennokkihyökkäykset ja miesprostituoidut.
Anamanaguchi - Scott Pilgrim Anthem
Ehkä muistettavin biisi soundtrackilta on ylläripylläri sen pääteema. Kitara on ehkä bändin muuta tuotantoa enemmän esillä, mikä on kummallista. Top-raita anygays
Voi olla että aika ajoin vierailen /mu/uan musiikkiaiheisella keskustelupalstalla ja annan asian ehkä häpeällisen paljon näkyä musiikissa johon olen viimeisen vuoden aikana tutustunut ja tykästynyt. On myös ollut useita artisteja ja levyjä joille olen antanut nihkeän ensikuuntelun jälkeen "toisen mahdollisuuden" vain koska niillä on memeettinen status. Eräs tälläinen artisti on Death Grips. Niille jotka eivät yhtyettä tunne - Death grips on kokeellista hip-hop musiikkia joka on tunnettu agressiivisuudestaan. Levyn kansia selaamalla saa melkoisen kuvan yhtyeestä.
 | ||
| ei kuvattuna: andogyyninen sadomasokismi, penikset |
Mutta miksi puolustelen mielipidettäni bändistä? Onko nykyään väärin tykätä asioista joista muut tykkäävät, onko hipster-mindset menossa jo seuraavalle tasolle."Voin tykätä vain musiikista josta muut jotka eivät voi tykätä musiikista jota kuuntelee kukaan muu eivät pidä" Aivoni eivät sulata sitä tasoa. Mutta ei, en halua puolustella. Vaan kommentoida yhtyeen viimeisintä levyä ja sen arvostelua sekä erään tietyn arvostelun seurauksia.
Viime viikolla, ilman mitään suoraa varoitusta yhtye julkaisi uuden levynsä. Fanit haltioituivat vaikka MC Riden vokaaleja olikin vähennetty huimasti ja musiikin luonne oli muuttunut entistäkin sähköisemmäksi ja kokeellisemmaksi. Muutama AOTY huutokin kuului sieltä täältä. Minä yhdyin näihin huutoihin, meno oli sekopäistä ja muutama kieli poskessa tehty tanssittava biisi upposivat syvään. Sitten tapahtui kamalaa, Bändin maineeseen nostanut vloggaaja/musiikkikriitikko Anthony Fantano antoi levylle murska-arvostelut (6/10), yhtäkkiä levyn diggaamisesta tuli kiellettyä ja koko homma julistettiin pannaan. Minä annan vitut tollaisesta ja kuuntelen entistä lujemmalla. Ehkä tämä on se taso joka erottaa trendeilijät diggareista. noided4life.
Täysin asiaan liittymättömänä...
Ostin ensimmäistä kertaa videopelin 80´% sen soundtrackin vuoksi, kyseessähän on siis Scott Pilgrim vs. the world johon musiikit teki chiptune-superstara Anamanaguchi.. Pelissä on tehty retrovideopelejä nostalgioivasta elokuvasta/sarjakuvasta autenttinen beat-em up peli jonka musiikeista vastaava anamanaguchi puolestaan tekee retrovideopelejä nostalgioivaa musiikkia pääsoittiminaan hakkeroidut gameboyt ja NES:it.
 | |
| ei. |
haa pääsinpä paasaamaan musiikista joka ei ole niin jaakon juttu, saa nähdä miten punaparta reagoi...
Nyt sitä musiikkia!
Death Grips - Birds
Uudelta levyltä lohkaistu sinkku, mahdollisesti albumin helpoiten lähestyttävä kappale. Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen lyriikoiden merkityksestä. Parhaita teorioita ovat Kanye West, Lennokkihyökkäykset ja miesprostituoidut.
Anamanaguchi - Scott Pilgrim Anthem
Ehkä muistettavin biisi soundtrackilta on ylläripylläri sen pääteema. Kitara on ehkä bändin muuta tuotantoa enemmän esillä, mikä on kummallista. Top-raita anygays
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Ääniä joita kuulen ja näen
Tervehdys kaikille, ainakin Allanille, täältä Rusan sumuisilta nummilta tänä hyisenä marraskuun päivänä!
Ensimmäistä kertaa nyt johonkin blogiin kirjoitan tai ylipäätänsä ajatuksia ylös koulun ulkopuolella joten en oikein tiedä miten tämä menee. Uskoakseni ideana on se että se voi mennä miten haluaa, tekstin pitää näyttää kirjoittajaltaan. Visuaalinen puolihan on kuulemma aina puolet tekstistä, oli se sitten konreettisesti havaittavissa tai sellaisena yläpuolella roikkuvana raskaana kattona joka auttaa yleisen tunteen luomisessa.
Mutta en tullut puhumaan teille tänään tänne blogikirjoitusten filosofiasta, tai edes tekniikasta, vaan antamaan oman lahjani musiikkimaailmalle tälläisessä kansainvälisen internet-tietoverkon muodossa. Ideana olisi puhua musiikista niin vapaasti kuin mahdollista. Mikä tahansa musiikkin liittyvä idea mieleen pälkähtäisikin se kuuluisi tänne. Oli se sitten jonkun Ghanalaisen jazzfunksoulhirviöhauskamies artistin keikan mielettömyys tai se että joku tietty kappale tulee koko ajan ipodin shuffle-toiminnolla samassa kohtaa (oikeasti, miksi?). Joten ehkä nyt teen tälläisen pikaisen esittelyn itsestäni ja pureudun johonkin tällä hetkellä itseäni koskettavaan ja lähiaikoina tapahtuneeseen asiaan. Myöhemmin voin sitten kertoa lempikeikoistani, lempilevyistäni, lempikappaleista jne jne. Voi olla että julkaisen jotain omaakin materiaali, enpäs tiedä. Soundcloud on aika avoin ja helppo.
(Tähän on tarkoitus pyrkiä, inspiraationi suurin lähde)
Olen käynyt elämässäni aika monta genreä läpi. Olen sellainen tyyppi kun jostain innostun, niin on pakko kuulla ja tietää siitä kaikki ja kuunnella sitä koko ajan. Näin olen käynyt läpi West Coast/G-Funk/Old School/Gangsta rap -ajat, proge -ajat, funk -ajat, indiehöpelöinti -ajat ja pop-ajat. Nyt minua odottaa edessä 50 -ja 60-luvun musiikki, americana ja roots -vaikutteinen musiikki. Koska tyylini kuunnella musiikkia on aika paljon yksi genre/artisti kerralla, jossain vaiheessa palan loppuun tiettyä musiikkia ja vaikka jotain siitä jää aina käteen, joko päässäni olevaan suureen datapankkiin tai äänityksiini jota olen tiettyä tyyliä kuunnellessani tehnyt, unohdan genren kuitenkin pääasiassa enkä varmaan palaa asiaan vähään aikaan. Innolla odotan mikä on seuraava vaihe!! Parasta on kun ei voi tietää, silloin korville pamahtaa jotain täysin uudella tavaa kaunista ja sitä sitten tulee kuunneltua taas vuoden päivät.
Kerroin että esittelisin itseäni, mutta ehkä parhaiten voin esitellä itseni musiikin ja tällä hetkellä rakkaimman artistin eli Bruce Springsteenin kautta. En tiedä miksi rakastan hänen musiikkiaan ja kaveria itseään niin paljon koska Brucen musiikkihan mielletään aina jonkinlaiseksi ultimaattiseksi dadrockiksi. Mutta ehkä se on vain tämä elämän tilanne ja tämä luonteeni, aina seikkailun janoinen, halu paeta jonnekin, ehkä sinne kuuluisalle Thunder Roadille. Paikkaan jossa voi olla välittämättä ajasta. Jos voisin suositella yhtä levyä kuunneltavaksi tässä elämän vaiheessa kun on halu itsenäistyä ja nähdä maailmaa, niin se levy oisi Bruce Born To Run. Täydellinen albumi kaikin puolin, sekä musiikkillisesti että lyyrisesti. Se tiivistää halun paeta, karata, seikkailla paremmin kuin mikään muu asia ehkä John Kerouacin On The Road-kirjaa lukuunottamatta. Ja siellä on kappale Thunder Road. Joka sai minut haukkomaan henkeäni kun sen ensimmäisen kerran kuulin, se oli kuin kutsu johonkin suurempaan. "It's a town full of losers, I'm pulling out here to win!". Kirjotan myöhemmin Brucelle oman ja pitkän tekstin mutta nyt esitelläksi itseni joudun jo vähän spoilailemaan. Tässä kuunneltavaksi kaksi biisiä, jotka tiivistävät minut ja tunteeni tällä hetkellä.
Vielä kerran Bruce Springsteen & The E Street Band
(Thunder Road Live 1985 Los Angeles)
(Jos Thunder Road on koko vuoden kappale, tämä on
syksyn. Racing in the street.)
Se niistä esittelyistä. Ajattelin että voisin myös alkaa joka viikko postaa viikon kappaleen ja kertoa vähän fiiliksistä, ehkä jopa jotain taustatietoa. Nyt kun Allanille jotain pitää heittää niin tässä eräs artisti jonka randomisti nappasin kirjaston uutuuksista. Random folkprogehässäkkä, kuulemma vielä älyttömän hyvä livenä. Ja ihan eteeristä musiikkia ne soittaa.
(Metsäistä, hyvin metsäistä)
That's all folks tällä kertaa!! Musiikillisiin tapaamisiin,
Jaakko
Ensimmäistä kertaa nyt johonkin blogiin kirjoitan tai ylipäätänsä ajatuksia ylös koulun ulkopuolella joten en oikein tiedä miten tämä menee. Uskoakseni ideana on se että se voi mennä miten haluaa, tekstin pitää näyttää kirjoittajaltaan. Visuaalinen puolihan on kuulemma aina puolet tekstistä, oli se sitten konreettisesti havaittavissa tai sellaisena yläpuolella roikkuvana raskaana kattona joka auttaa yleisen tunteen luomisessa.
Mutta en tullut puhumaan teille tänään tänne blogikirjoitusten filosofiasta, tai edes tekniikasta, vaan antamaan oman lahjani musiikkimaailmalle tälläisessä kansainvälisen internet-tietoverkon muodossa. Ideana olisi puhua musiikista niin vapaasti kuin mahdollista. Mikä tahansa musiikkin liittyvä idea mieleen pälkähtäisikin se kuuluisi tänne. Oli se sitten jonkun Ghanalaisen jazzfunksoulhirviöhauskamies artistin keikan mielettömyys tai se että joku tietty kappale tulee koko ajan ipodin shuffle-toiminnolla samassa kohtaa (oikeasti, miksi?). Joten ehkä nyt teen tälläisen pikaisen esittelyn itsestäni ja pureudun johonkin tällä hetkellä itseäni koskettavaan ja lähiaikoina tapahtuneeseen asiaan. Myöhemmin voin sitten kertoa lempikeikoistani, lempilevyistäni, lempikappaleista jne jne. Voi olla että julkaisen jotain omaakin materiaali, enpäs tiedä. Soundcloud on aika avoin ja helppo.
Olen käynyt elämässäni aika monta genreä läpi. Olen sellainen tyyppi kun jostain innostun, niin on pakko kuulla ja tietää siitä kaikki ja kuunnella sitä koko ajan. Näin olen käynyt läpi West Coast/G-Funk/Old School/Gangsta rap -ajat, proge -ajat, funk -ajat, indiehöpelöinti -ajat ja pop-ajat. Nyt minua odottaa edessä 50 -ja 60-luvun musiikki, americana ja roots -vaikutteinen musiikki. Koska tyylini kuunnella musiikkia on aika paljon yksi genre/artisti kerralla, jossain vaiheessa palan loppuun tiettyä musiikkia ja vaikka jotain siitä jää aina käteen, joko päässäni olevaan suureen datapankkiin tai äänityksiini jota olen tiettyä tyyliä kuunnellessani tehnyt, unohdan genren kuitenkin pääasiassa enkä varmaan palaa asiaan vähään aikaan. Innolla odotan mikä on seuraava vaihe!! Parasta on kun ei voi tietää, silloin korville pamahtaa jotain täysin uudella tavaa kaunista ja sitä sitten tulee kuunneltua taas vuoden päivät.
Kerroin että esittelisin itseäni, mutta ehkä parhaiten voin esitellä itseni musiikin ja tällä hetkellä rakkaimman artistin eli Bruce Springsteenin kautta. En tiedä miksi rakastan hänen musiikkiaan ja kaveria itseään niin paljon koska Brucen musiikkihan mielletään aina jonkinlaiseksi ultimaattiseksi dadrockiksi. Mutta ehkä se on vain tämä elämän tilanne ja tämä luonteeni, aina seikkailun janoinen, halu paeta jonnekin, ehkä sinne kuuluisalle Thunder Roadille. Paikkaan jossa voi olla välittämättä ajasta. Jos voisin suositella yhtä levyä kuunneltavaksi tässä elämän vaiheessa kun on halu itsenäistyä ja nähdä maailmaa, niin se levy oisi Bruce Born To Run. Täydellinen albumi kaikin puolin, sekä musiikkillisesti että lyyrisesti. Se tiivistää halun paeta, karata, seikkailla paremmin kuin mikään muu asia ehkä John Kerouacin On The Road-kirjaa lukuunottamatta. Ja siellä on kappale Thunder Road. Joka sai minut haukkomaan henkeäni kun sen ensimmäisen kerran kuulin, se oli kuin kutsu johonkin suurempaan. "It's a town full of losers, I'm pulling out here to win!". Kirjotan myöhemmin Brucelle oman ja pitkän tekstin mutta nyt esitelläksi itseni joudun jo vähän spoilailemaan. Tässä kuunneltavaksi kaksi biisiä, jotka tiivistävät minut ja tunteeni tällä hetkellä.
Vielä kerran Bruce Springsteen & The E Street Band
syksyn. Racing in the street.)
Se niistä esittelyistä. Ajattelin että voisin myös alkaa joka viikko postaa viikon kappaleen ja kertoa vähän fiiliksistä, ehkä jopa jotain taustatietoa. Nyt kun Allanille jotain pitää heittää niin tässä eräs artisti jonka randomisti nappasin kirjaston uutuuksista. Random folkprogehässäkkä, kuulemma vielä älyttömän hyvä livenä. Ja ihan eteeristä musiikkia ne soittaa.
That's all folks tällä kertaa!! Musiikillisiin tapaamisiin,
Jaakko
tiistai 15. lokakuuta 2013
Musiikkiblogikirjoitus musiikkiblogikirjoituksista
Tänään realisoitui kaksi äänielämään liittynyttä uhoamistani
1) Sain vihdoin kiikutettua kotiin David Bowien Scary Monsters - levyn jonka ostoa olen junnaillut jo pienen vuosituhannen ja kuluttaa syvältä ilman fyysisen kappaleen läsnäoloa
2)Luotua Ruskeasannan irlantilaisvahvistuksen - Jaakon - kanssa musiikkia käsittelevän blogin
Avaan ensin jälkimmäistä. Vaikka en voi väittää koko blogosfääriä tutkineeni, en voi myöskään väittää törmänneeni kokoelmaan kirjoituksia musiikin kanssa elämisestä, kutsuttakoot sitä vaikka "musiikkilifestyleblogiksi", tämä puute huutaa korjaamistaan! Musiikkihan tosiaan on muutakin kuin niiden objektiivista arvioimista ja keikoista kertomista (joita tosin yritän myös jaksamisen mukaan harjoittaa). Saapahan nähdä ja kuulla mitä tästäkin seuraa.
 |
| Suunnitelma on vedenpitävä |
Ja nyt itse substanssiin jonka äärellä kuuluisi toimia: musiikkipuheeseen jonka aloituspisteenä toimii Bowien Scary monsters. Levy on itsessään puhdasta kultaa ja joidenkin mielestä peräti yleissivistystä. Levyn tuotanto ja tässä tapauksessa remasterointiin käytetty jälkiparantelu tekevät lätystä mielenkiintoisen erityisesti tuotannolliselta näkökulmalta. Kuinka saada noin monta ristiinsopivaa ääntä ja äänimaailmaa sopimaan yhteen ja tehdä siitä vielä radiokelposta popmusiikkia?
Selaillessani levyskän kansivihkosta huomasin että siellähän on "kakkoskitaristina" herra Robert Fripp! Olin sisäisen riemun vallassa. Progemiesten koviskoviskoviskuningas ja Bowie yhdessä, ilmankos diggailenkin. Sitten iski häpeä: "miksen tajunnut tätä aiemmin, kyllä se olisi pitänyt kuulla Fashionin kitarasoolosta viimeistään!". Sitten iski häpeä häpeästä. Olin kuitenkin kuullut levyn kymmeniä kertoja ja nyt se muka muuttuisi jotenkin kun kuulen herra punakuninkaan osallistumisesta. Ehkä pitäisi koittaa kasvaa henkilöpalvonnasta musiikin saralla ulos ja kuunnella musiikki musiikkina artistista riippumatta. Kuulostaa kyllä aivan liian kypsältä toiminnalta meikäläiselle. Taidan lykätä.
 |
| Koska henkinen kasvaminen on ihan tyhmää. Ja merirosvot. |
Viime maanantaina otin askeleen eteenpäin musiikkidiggarina - löysin ensimmäisen noise rock genreen luokiteltavan levyn joka ei tuota pahaa mieltä ja ärsyynnystä. Asia on loistava koska kokonaisen genren ohittamalla voi menettää ison määrän ääntä ja ajatusta. Jos joku olisi paskaa ei siitä tulisi genreä
vaan yksittäinen kokeellinen paska. Ja siis tosiaankin levy oli Japanilainen tuore julkaisu artistilta Melt-Banana joka kantaa nimeä "Fetch". Levyn arvaamattomuus, hyperenergisyys ja basson laatu kutkuttivat korviani ees ja taas, silleen kivasti. Ehkä nyt voisi vaikka aloittaa seikkailun noisen ja noise rockin maailmaan selkeästä kiintopisteestä, pärinä on kova mutta kuuntelukokemusta ei sovi hoputtaa.
Nähin ääniin ja näihin tunnelmiin heitän vielä molemmilta levyiltä suositusbiisit vaikka skeptinen olenkin siitä että joku niitä kuuntelisi, saatikka tykkäisi. Heitän tässä myös puoljulkisesti punaparralle pallon kuunnella kyseiset levyt (tai laiskottaessa biisit) ja kertoa oma näkemys aiheesta. It is on.
Melt Banana - Zero
http://www.youtube.com/watch?v=jMfKZOBo74w
David Bowie - Teenage Wildlife
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)