Viime päivityksestä on tullut kuluneeksi jo aika jonka voidaan todeta olevan x>2 kuukautta. Koska Alonzo jo kovasti uhkaili poistavansa tämän jos en ryhdistäydy ja koska Kallion yöstä napattu kallioflunssa on ajanut minut vällyjen väliin niin tulin tulokseen että olisipa hyvä hetki nauttia teetä, keksejä ja musiikkia ja samalla turista jotain mitä musiikilliseen maailmaani on kuulunut näinä vaikeina aikoina joita elämme, ystävä hyvä. Niihin kaikkiin kolmeen.
Aloitetaanpas kronologisesti eli SIGUR ROS ja heidän keikkansa Hartwall Areenalla 20.marraskuuta, Kyseessä on islantilainen post-rock bändi, joka on ollut varsinkin talvisaikaan läheinen tuttava minulle, johtuen pimeästä ja kylmästä jota solisti Jonsin persoonallinen falsetto ja raskas e-bown renkutus tuntuu hyvin kuvaavan. Kyseessä on myös bändi, joka saa minut itkemään enemmän kuin mikään muu, välillä pelkkä äänimaailmojen laajuus riittää saamaan minut pyyhkimään liikutustani paperiin. Kyseessä on myös bändi, jonka olen halunnut nähdä jo parisen vuotta ja nyt se tapahtui. Eikä jättänyt kylmäksi.
Keikka oli uusimman albumin, Kveikurin, nimikkokiertueen päätöskeikka. Tämä taisi vaikuttaa siihen minkä takia keikka oli vähän pidempi kuin kiertueen muut pysähdykset ja sehän ei luonnollisesti haitannut. Vaikka kyseessä on bändi, jonka idea on olla enemmän kuunneltavaa kuin tanssittavaa tai riehuttavaa, ei missään vaiheessa tullut haukotusta tai tehnyt mieli katsoa kelloa vaan aika tuntui katoavan johonkin Jonsin hurjien ilmeiden ja post-rock pörinän väliin. Suu oli auki, mutta vain ihmetyksestä eikä niinkään stam1nan loppumisen kuvaamisesta.
Keikan alussa lava oli ympäröity jonkinlaisilla lakanoilla, joihin kolmen ensimmäisen biisin aika heijastui revontulia ja muuta psykeä tavaraa. Näistä kolmesta kappaleesta jäi vahvasti mieleen Vaka, joka avautui aivan uudella tavalla Jonsin eläytyessä täysillä lauluunsa. Yleisesti varsinkin uuden albumin kappaleet tuntuivat muuttuvan älyttömän tarttuviksi ja massiiviksi keikan aikana ja jälkeen, kun alunperin olin suhtautunut niihin yhtenä suuren mössönä. Ohessa Vaka (oiijoijoijio fockin JONSI, vanha jätkä, 4:35 eteenpäin):
Lakanat karisivat alas Brennisteinin raskaan poljennon jyrähteässä käyntiin ja sen jälkeen bändi alkoikin iskemään koko massiivisen ääniseinänsä vasten allekirjoittanen ja yleisön kasvoja. Peruskappaleet ja yllätykset (E-BOW) soitettiin suurella intensiteetillä ja fiilingillä ja näin Stormurin aikana pari tanssiaskeltakin yleisön joukossa. En tiedä miltä keikka kuulosti takapulpetin paikoilta mutta kolmannesta rivistä ihastellessa miksaus kuulosti täydelliseltä ja tajuton valoshow lisäsi unenomaista tunnelmaa.
Overall ja summa summarum, yksi parhaimpia keikkoja joita olen nähnyt ja ainakin vuoden 2013 paras keikka, sori Bruce. Tätä oli odotettu pitkään. Koko settilista ohessa:
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
(A birthday song was sung in … more)
-
-
-
-
- Encore:
-
Seuraavaksi päästäänkin siihen kun Bruce Springsteen, joka on Born in the U.S.A, ajoi pinkillä cadillacilla, kirjoittanut hitit Born To Run, Dancing in the Dark ja The River, joka on herra Badlands, Jerseyn paholainen kertoi julkaisevansa uuden albuminsa, High Hopes, 14. tammikuuta. Albumilla tulisi olemaan covereita, vanhoja outtakeja ja arkiston harvinaisuuksia. Lisätwistin tuo Rage Against the Machine-bändin kitaristi Tom Morello, jonka tilutukset ja raskaat kitarat sopivat yllättävän hyvin Brucen tunnistettavaan heartland-rockiin.
The Ghost of Tom Yoad taas on rock-versio vuonna 1995 julkaistusta akustisesta kappaleesta. Tom Morello tiluttaa kuin viimeistä päivää ja pääsee jopa laulamaan toisen säkeistön. Ei lemppareitani mutta hyvin tehty.
Arkistosta on taas poimittu iso kasa tuntemattomia. Harry's Place on todennäköisesti äänitetty vuoden 07 Magic:ille, mitä ei uskoisi sen suoraan 80-luvulta soundahtavalta poljennolta. Down In The Hole äänitettiin vuoden 2002 Risingille. Koskettava kappale pehmeällä perkussioraidalla ja rauhallisilla synilla. Frankie Fell in Love oli vuoden 09 Working On a Dreamille, hyvin tarttuva ja hauska kipale. Heaven's Wall on gospel-kappale vahvalla kertosäkeellä ja groovella, This Is Your Swordissa on säkkipilli ja meno on folkrock.
Omiksi lemppareiksi nousivat rauhoittava Hunter of Invisible Game ja koskettava The Wall. Molempia on tullut luukutettua rutkasti ja Brucen sanoituksien kohokohta tällä levyllä on Hunterissa oleva "Strenght is vanity and time is illusion/ I feel your breathing, rest is confusion/ Your skin touches mine, what else to explain/ I'm a hunter of invisible game".
Albumin lisäksi Bruce ilmoitti alkavansa julkaista kaikki (tai suurimman osan) tulevista keikoistaan tallenteina, kuten Pearl Jam, Metallica ja Red Hot Chili Peppers mm. tekevät. Paljon odotettu asia, koska Bruce keikat tuppaavat aina olemaan kolme tuntisia ja setin ovat alati muuttuvia niin ettei mikään keikka ole sama toisen kanssa koska jätkällä on varaa valita 250+ kappaleen valikoimasta. Kiitos Bruce, kiitos Internet.
Bruce on muutenkin ollut nyt tapetilla (milloin ei olisi) omassa elämässäni, tiettyjen albumien takana olevien tunteiden ymmärtäminen tiettyjen asioiden tapahduttua. Alkuvuodesta nuo albumit ovat olleen Tunnel of Love ja Darkness On The Edge of Town, joista ensimmäinen käsittelee rakkautta ja sen loppumista hyvin aikuisella mutta silti sydäntä riipaisevalla tavalla ja jälkimmäinen taas pureutuu yleiseen menetykseen ja siihen mitä vastuita kasvaminen tuo mukanaan, miten aina sen kuuluisan Thunder Roadin päässä ei odota unelmien työ, vaimo ja elämä vaan joskus saattaa käydä huonosti, omat unelmat ovat olleet liian suuria eivätkä ne täyty ja täytyy vain puskea eteenpäin koska on paikassa jossa ei voi pysähtyä. Elämä ei ole vain ruusuilla tanssimista.
Tunnel of Loven Bruce kirjoitti mentyään ensimmäistä kertaa naimisiin,mutta avioelämä ei kukoistanut vaan päätyi eroon. Tapahtumien aikana syntyi kappaleita jotka olivat positiivisia (Tougher Than The Rest, All That Heaven Will Allow), mutta enimmäkseen negatiivisia tai surullisia fiiliksiä sisältäviä (muut). Albumi toimii hauskan temaattisesti, rakkaus kukoistaa alkupuolen kappaleissa mutta menee koko ajan synkempään suuntaan. "Spare parts/ and broken hearts/keep the world turnin' around" totisesti.
"Well, now some folks are born into a good life
and other folks get it anyway anyhow
Well, I lost my faith when I lost my wife
Those things don't seem to matter much to me now
Cause tonight I'll be on that hill 'cause I can't stop
I'll be on that hill with everything I got
Lives on the line where dreams are found and lost
I'll be on that hill and I pay the cost
For wanting things that can only be found
In the darkness on the edge of town" (videossa 2:50 eteenpäin, Bruce vetää fiiliksellä):
Noooo nyt päästiin Brucesta ja mennään seuraavaan asiaan eli Pearl Jamiin, jota on tullut lähiaikoina kuunneltua hyvinkin reippaasti. Ei pääse mihinkään, Eddie Vedder on ihan mahtava heppu ja tekee hyvää soolomusaakin. Jopa sen verran on tullut ihastuttua että mietin pitäisikö lähteä Osloon kesällä katsomaan bändiä. Niiden livekeikathan on myös hyvinkin monipuolisia ja energisia, vai mitä mieltä olette kun koko yleisö laulaa Bettermania?
Mitä muuta, mitä muuta? Jooooooo, The Gaslight Anthem, todella tarttuvaa ja energistä rockia Jerseylaiselta bändiltä, kuulostaa vähän Springsteeniltä vain rämäpäisempänä. Brian Fallon onnistuu jotenin luomaan niin mahtavat melodiat sekä säkeistöihin että kertosäkeisiin, ja pystynkin laulamaan suurimman osan kappaleista ulkoa vain tämän takia. Tämäkin kappale saa pakosti hyppimään ja laulamaan mukana.
Alkaa vähän puhti loppua, onhan tätä jo pari tuntia väännetty mutta laitetaanpa tänne viime viikon uudelleen löytö eli Bon Iver, the hipster artist. Bon ja The Ivers. Lainasin kirjastosta For Emma, Forever Agon ja kuunneltuani sen inspiraatio iski kuin sata salamaa, ehkä johtuen siitä miten albumi tehtiin. Eli Justin Vernon, herra Bon Iver, erosi tyttöystävästään ja eristäytyi sydän murtuneena talveksi perheen mökkiinsä. Siellä hän äänitti tämän albumin fiiliksistää eroon liittyen, täysin eristyksissä ja yksin. Kuulostaa sellaiselta jota olisi itsekin kiva tehdä, ei tarvitsisi olla mitään, voisi vain olla rakentava. Nooh, kuitenkin tämän jälkeen kuuntelin Bon Iverin nimikko levynkin uudestaan (olin viimeksi kuunnellut heti silloin kuin ilmestyi vuonna 2011) ja näin semisti varttuneenpana sekin avautui ihan uudella tavalla huuuuuu. Samoin oma creativity lähti nousuun. Tällästä on kiva tehdä jeejee.
NO NIIN! Siinä taisi olla kaikki. Voisi koettaa alkaa säännöllisemmäksi, nyt kun ei ole parempaakaan tekemistä. Ehkä julkaisen jo ensi viikonloppuna uudestaan. Sitten heitetään tästä Allanille pari tärppiä
eli Volcano Choir uudelta Repavelta ja vanhan kun The Heavyn synkkää funkkia:
Noniin ensi kertaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaan
Jaakko "punaparraton" Nokkala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti