Hoah

Koska punaparta laiskottelee sulkakynänsä kanssa avaan suuni jälleen.
 Tänään kuuntelin - ja ajattelin Justin Bieberiä. Aiheessa Bieber olen yleisesti ollut perinteisellä kannalla -- kehnoa, ja epätaiteellista teinipoppia joka sopii 12-14v. tytön iPodiin ja keskivertoa kehnompitasoiselle tanssilattialle. Nyt on nuoriherra kuitenkin muuttanut tyyliään lähemmäs hiphopin maailmaa vaihtelevan mielekkäin tuloksin. Mielenkiintoni Jussin uusiin edesottamuksiin nosti tuoreella kappaleella featannut Chigagolainen Chance the Rapper jonka uusin mixtape on eksynyt kuulokkeisiini hämyttävän useasti. Odotin paskaa tanssipoppia jossta kuullaan parit nänä näänää nää näät ja yksi kultainen verse. Todellisuus ei ihan sitä kuitenkaan ollut, Bieber oli ihan helvetillisessä vedossa ja löytänyt itselleen selvästi oikean tuottajan! Saundi toi mieleeni herrat Jackson ja Timberlake. Sillee hyvällä tavalla. Kun taas Chance, voi Chance sinä räppäri olisit saanut osallistua kappaleeseen enemmän kuin mitänytkakskyt sekunttia, fiilis oli irrallinen vaikka sisältö ihan yees. Kouluarvosanana antaisin 8½, mikä tuntuu paljolta kun kyseessä on ah niin vihattu bieber. Ehkä ei aina pitäisi vihata artistin kaikkea musiikkia automaattisesti vainkoska ei pidä artistin imagosta tai fanipohjasta.

 Ei asiaan millään tavalla liittyvänä eikä edes ajankohtaisena asiana. Kauan sitten hipsterpunkkihomoiluna sivuuttamani bändi Death from Above 1976 potkii ihan saatanastipilusti persuja. En tiedä onko se vain se basistinen mielihyvä vai jotain alkukantaisempaa energisen metelin rakastamista mutta mulle homma toimii kuunneltuna ja mukana soiteltuna. Kannattaa ihmeessä tsiigata, etenkin jos haluaa olla ajan hermolla. Duo on nimittäin tehtailemassa paljolti hypetettyä comebackia ja kun kulttibändit tekevät sitä on hypellä tapana olla ekstensiivistä.
Tutustuessani yhtyeen discografiaan tulin huomanneeksi että kas, herroilla on myös remix-albumi jolla settiä heittää mm. Justice. Mielenkiintoni heräsi välittömänä. Niille siis tässä vaiheessa selvennyksenä jotka eivät mielenkiintoisuutta äkkää, että rumpu-basso-laulu kokoonpanolla soitetusta noisepunkista harvemmin remixejä tehtaillaan, saatikka sitten kokonaista levyllistä! Perehdyttyäni asiaan tarkemmin avointa tietosanakirjaa avuksi käyttäen löysin asialle selvennyksen - basisti oli bändin hajottua perustanut MSTRKRFT nimisen elektroonista tanssimusiikkia(?) soittavan duon josta joku on ehkä joku on kuullutkin. Suhteilla oikeisiin jätkiin saa nämä em. oikeat jätkät helposti tekemään remixejä omasta musasta. ehkä minäkin jonain päivänä.



Loistavan bändin loistavasta diskografiasta nostan esiin remixin, tuntuu petturuudelta
Mutta tässäpä Girl on Girlin ja Final Fantasyn näkemys Black History Monthista.
Alkuperäiskappalekkin on aikas ässää kamaa.

Ehkä ensi kerralla kuntoudun tekemään jotain ah niin seksikästä paint-taidetta albumien kansista. En tosin tiedä miksi sen tekisin mutta kivaa se on ja juttujeni visuaalinen outputti on melkolailla vähäistä. 

Jaakkoa ja joulua odotellen

-Allan

Ioi

Voi olla että aika ajoin vierailen /mu/uan musiikkiaiheisella keskustelupalstalla ja annan asian ehkä häpeällisen paljon näkyä musiikissa johon olen viimeisen vuoden aikana tutustunut ja tykästynyt. On myös ollut useita artisteja ja levyjä joille olen antanut nihkeän ensikuuntelun jälkeen "toisen mahdollisuuden" vain koska niillä on memeettinen status. Eräs tälläinen artisti on Death Grips. Niille jotka eivät yhtyettä tunne - Death grips on kokeellista hip-hop musiikkia joka on tunnettu agressiivisuudestaan. Levyn kansia selaamalla saa melkoisen kuvan yhtyeestä.

ei kuvattuna: andogyyninen sadomasokismi, penikset

On paljon puhetta, että yhtyeestä pidettäisiin laajalti lähinnä kahdesta syystä: tnd10/10 ja edgyhipstercred. Tähän on vaikea ottaa kantaa, muuten kuin toteamalla että on laaja määrä ihmisiä jotka pitävät artistin tuotannosta tietämättä sen statuksesta internetin syövereissä. Puhumattakaan siitä että itse ainakin elän illuusiossa että pitäisin bändistä omana itsenään. Onhan yhtyeellä monia arvostettavia ominaisuuksia: innovatiivisuus, virtuositeetti puhumattakaan tarttuvista biiseistä! Tekee mieli rikkoa vaan kamaa, sillee hyvällä tavalla.

Mutta miksi puolustelen mielipidettäni bändistä? Onko nykyään väärin tykätä asioista joista muut tykkäävät, onko hipster-mindset menossa jo seuraavalle tasolle."Voin tykätä vain musiikista josta muut jotka eivät voi tykätä musiikista jota kuuntelee kukaan muu eivät pidä" Aivoni eivät sulata sitä tasoa. Mutta ei, en halua puolustella. Vaan kommentoida yhtyeen viimeisintä levyä ja sen arvostelua sekä erään tietyn arvostelun seurauksia.

Viime viikolla, ilman mitään suoraa varoitusta yhtye julkaisi uuden levynsä. Fanit haltioituivat vaikka MC Riden vokaaleja olikin vähennetty huimasti ja musiikin luonne oli muuttunut entistäkin sähköisemmäksi ja kokeellisemmaksi. Muutama AOTY huutokin kuului sieltä täältä. Minä yhdyin näihin huutoihin, meno oli sekopäistä ja muutama kieli poskessa tehty tanssittava biisi upposivat syvään. Sitten tapahtui kamalaa, Bändin maineeseen nostanut vloggaaja/musiikkikriitikko Anthony Fantano antoi levylle murska-arvostelut (6/10), yhtäkkiä levyn diggaamisesta tuli kiellettyä ja koko homma julistettiin pannaan. Minä annan vitut tollaisesta ja kuuntelen entistä lujemmalla. Ehkä tämä on se taso joka erottaa trendeilijät diggareista. noided4life.

Täysin asiaan liittymättömänä...
Ostin ensimmäistä kertaa videopelin 80´% sen soundtrackin vuoksi, kyseessähän on siis Scott Pilgrim vs. the world johon musiikit teki chiptune-superstara Anamanaguchi.. Pelissä on tehty retrovideopelejä nostalgioivasta  elokuvasta/sarjakuvasta autenttinen beat-em up peli jonka musiikeista vastaava anamanaguchi puolestaan tekee retrovideopelejä nostalgioivaa musiikkia pääsoittiminaan hakkeroidut gameboyt ja NES:it.

ei.

Julkaisu on siis kokonaisuudessaan melko lailla verrannollinen megaman 10 retrofiilistelyihin. Suurin ongelma Näissä retrofiilistelypeleissä ja chiptunessa musiikkigenrenä on niiden tapa edellyttää kuuntelijalta/pelaajalta >9k tuntia vanhojen pelikoneiden ääressä ja sitä kautta oppia arvostamaan niiden estetiikkaa. Mut tää ainaki vie takas siihe aikaa ku natiaisena olin palikka kourassa sienimaassa.


haa pääsinpä paasaamaan musiikista joka ei ole niin jaakon juttu, saa nähdä miten punaparta reagoi...
Nyt sitä musiikkia!

 Death Grips - Birds
Uudelta levyltä lohkaistu sinkku, mahdollisesti albumin helpoiten lähestyttävä kappale. Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen lyriikoiden merkityksestä. Parhaita teorioita ovat Kanye West, Lennokkihyökkäykset ja miesprostituoidut.

 Anamanaguchi - Scott Pilgrim Anthem
 Ehkä muistettavin biisi soundtrackilta on ylläripylläri sen pääteema. Kitara on ehkä bändin muuta tuotantoa enemmän esillä, mikä on kummallista. Top-raita anygays

Ääniä joita kuulen ja näen

Tervehdys kaikille, ainakin Allanille, täältä Rusan sumuisilta nummilta tänä hyisenä marraskuun päivänä!


Ensimmäistä kertaa nyt johonkin blogiin kirjoitan tai ylipäätänsä ajatuksia ylös koulun ulkopuolella joten en oikein tiedä miten tämä menee. Uskoakseni ideana on se että se voi mennä miten haluaa, tekstin pitää näyttää kirjoittajaltaan. Visuaalinen puolihan on kuulemma aina puolet tekstistä, oli se sitten konreettisesti havaittavissa tai sellaisena yläpuolella roikkuvana raskaana kattona joka auttaa yleisen tunteen luomisessa.
  
Mutta en tullut puhumaan teille tänään tänne blogikirjoitusten filosofiasta, tai edes tekniikasta, vaan antamaan oman lahjani musiikkimaailmalle tälläisessä kansainvälisen internet-tietoverkon muodossa. Ideana olisi puhua musiikista niin vapaasti kuin mahdollista. Mikä tahansa musiikkin liittyvä idea mieleen pälkähtäisikin se kuuluisi tänne. Oli se sitten jonkun Ghanalaisen jazzfunksoulhirviöhauskamies artistin keikan mielettömyys tai se että joku tietty kappale tulee koko ajan ipodin shuffle-toiminnolla samassa kohtaa (oikeasti, miksi?). Joten ehkä nyt teen tälläisen pikaisen esittelyn itsestäni ja pureudun johonkin tällä hetkellä itseäni koskettavaan ja lähiaikoina tapahtuneeseen asiaan. Myöhemmin voin sitten kertoa lempikeikoistani, lempilevyistäni, lempikappaleista jne jne. Voi olla että julkaisen jotain omaakin materiaali, enpäs tiedä. Soundcloud on aika avoin ja helppo.

                                           (Tähän on tarkoitus pyrkiä, inspiraationi suurin lähde)

Olen käynyt elämässäni aika monta genreä läpi. Olen sellainen tyyppi kun jostain innostun, niin on pakko kuulla ja tietää siitä kaikki ja kuunnella sitä koko ajan. Näin olen käynyt läpi West Coast/G-Funk/Old School/Gangsta rap -ajat, proge -ajat, funk -ajat, indiehöpelöinti -ajat ja pop-ajat. Nyt minua odottaa edessä 50 -ja 60-luvun musiikki, americana ja roots -vaikutteinen musiikki. Koska tyylini kuunnella musiikkia on aika paljon yksi genre/artisti kerralla, jossain vaiheessa palan loppuun tiettyä musiikkia ja vaikka jotain siitä jää aina käteen, joko päässäni olevaan suureen datapankkiin tai äänityksiini jota olen tiettyä tyyliä kuunnellessani tehnyt, unohdan genren kuitenkin pääasiassa enkä varmaan palaa asiaan vähään aikaan. Innolla odotan mikä on seuraava vaihe!! Parasta on kun ei voi tietää, silloin korville pamahtaa jotain täysin uudella tavaa kaunista ja sitä sitten tulee kuunneltua taas vuoden päivät.

Kerroin että esittelisin itseäni, mutta ehkä parhaiten voin esitellä itseni musiikin ja tällä hetkellä rakkaimman artistin eli Bruce Springsteenin kautta. En tiedä miksi rakastan hänen musiikkiaan ja kaveria itseään niin paljon koska Brucen musiikkihan mielletään aina jonkinlaiseksi ultimaattiseksi dadrockiksi. Mutta ehkä se on vain tämä elämän tilanne ja tämä luonteeni, aina seikkailun janoinen, halu paeta jonnekin, ehkä sinne kuuluisalle Thunder Roadille. Paikkaan jossa voi olla välittämättä ajasta. Jos voisin suositella yhtä levyä kuunneltavaksi tässä elämän vaiheessa kun on halu itsenäistyä ja nähdä maailmaa, niin se levy oisi Bruce Born To Run. Täydellinen albumi kaikin puolin, sekä musiikkillisesti että lyyrisesti. Se tiivistää halun paeta, karata, seikkailla paremmin kuin mikään muu asia ehkä John Kerouacin On The Road-kirjaa lukuunottamatta. Ja siellä on kappale Thunder Road. Joka sai minut haukkomaan henkeäni kun sen ensimmäisen kerran kuulin, se oli kuin kutsu johonkin suurempaan. "It's a town full of losers, I'm pulling out here to win!". Kirjotan myöhemmin Brucelle oman ja pitkän tekstin mutta nyt esitelläksi itseni joudun jo vähän spoilailemaan. Tässä kuunneltavaksi kaksi biisiä, jotka tiivistävät minut ja tunteeni tällä hetkellä.

Vielä kerran Bruce Springsteen & The E Street Band

                                               (Thunder Road Live 1985 Los Angeles)

                                         (Jos Thunder Road on koko vuoden kappale, tämä on
                                           syksyn. Racing in the street.)

Se niistä esittelyistä. Ajattelin että voisin myös alkaa joka viikko postaa viikon kappaleen ja kertoa vähän fiiliksistä, ehkä jopa jotain taustatietoa. Nyt kun Allanille jotain pitää heittää niin tässä eräs artisti jonka randomisti nappasin kirjaston uutuuksista. Random folkprogehässäkkä, kuulemma vielä älyttömän hyvä livenä. Ja ihan eteeristä musiikkia ne soittaa.

                                                           (Metsäistä, hyvin metsäistä)
That's all folks tällä kertaa!! Musiikillisiin tapaamisiin,

Jaakko

Musiikkiblogikirjoitus musiikkiblogikirjoituksista

Tänään realisoitui kaksi äänielämään liittynyttä uhoamistani
1) Sain vihdoin kiikutettua kotiin David Bowien Scary Monsters - levyn jonka ostoa olen junnaillut jo pienen vuosituhannen ja kuluttaa syvältä ilman fyysisen kappaleen läsnäoloa
2)Luotua Ruskeasannan irlantilaisvahvistuksen - Jaakon - kanssa musiikkia käsittelevän blogin

Avaan ensin jälkimmäistä. Vaikka en voi väittää koko blogosfääriä tutkineeni, en voi myöskään väittää törmänneeni kokoelmaan kirjoituksia musiikin kanssa elämisestä, kutsuttakoot sitä vaikka "musiikkilifestyleblogiksi", tämä puute huutaa korjaamistaan! Musiikkihan tosiaan on muutakin kuin niiden objektiivista arvioimista ja keikoista kertomista (joita tosin yritän myös jaksamisen mukaan harjoittaa). Saapahan nähdä ja kuulla mitä tästäkin seuraa.

Suunnitelma on vedenpitävä

Ja nyt itse substanssiin jonka äärellä kuuluisi toimia: musiikkipuheeseen jonka aloituspisteenä toimii Bowien Scary monsters. Levy on itsessään puhdasta kultaa ja joidenkin mielestä peräti yleissivistystä. Levyn tuotanto ja tässä tapauksessa remasterointiin käytetty jälkiparantelu tekevät lätystä mielenkiintoisen erityisesti tuotannolliselta näkökulmalta. Kuinka saada noin monta ristiinsopivaa ääntä ja äänimaailmaa sopimaan yhteen ja tehdä siitä vielä radiokelposta popmusiikkia?
Selaillessani levyskän kansivihkosta huomasin että siellähän on "kakkoskitaristina" herra Robert Fripp! Olin sisäisen riemun vallassa. Progemiesten koviskoviskoviskuningas ja Bowie yhdessä, ilmankos diggailenkin. Sitten iski häpeä: "miksen tajunnut tätä aiemmin, kyllä se olisi pitänyt kuulla Fashionin kitarasoolosta viimeistään!". Sitten iski häpeä häpeästä. Olin kuitenkin kuullut levyn kymmeniä kertoja ja nyt se muka muuttuisi jotenkin kun kuulen herra punakuninkaan osallistumisesta. Ehkä pitäisi koittaa kasvaa henkilöpalvonnasta musiikin saralla ulos ja kuunnella musiikki musiikkina artistista riippumatta. Kuulostaa kyllä aivan liian kypsältä toiminnalta meikäläiselle. Taidan lykätä.

Koska henkinen kasvaminen on ihan tyhmää. Ja merirosvot.

  

Viime maanantaina otin askeleen eteenpäin musiikkidiggarina - löysin ensimmäisen noise rock genreen luokiteltavan levyn joka ei tuota pahaa mieltä ja ärsyynnystä. Asia on loistava koska kokonaisen genren ohittamalla voi menettää ison määrän ääntä ja ajatusta. Jos joku olisi paskaa ei siitä tulisi genreä
vaan yksittäinen kokeellinen paska. Ja siis tosiaankin levy oli Japanilainen tuore julkaisu artistilta Melt-Banana joka kantaa nimeä "Fetch". Levyn arvaamattomuus, hyperenergisyys ja basson laatu kutkuttivat korviani ees ja taas, silleen kivasti. Ehkä nyt voisi vaikka aloittaa seikkailun noisen ja noise rockin maailmaan selkeästä kiintopisteestä, pärinä on kova mutta kuuntelukokemusta ei sovi hoputtaa.

Nähin ääniin ja näihin tunnelmiin heitän vielä molemmilta levyiltä suositusbiisit vaikka skeptinen olenkin siitä että joku niitä kuuntelisi, saatikka tykkäisi. Heitän tässä myös puoljulkisesti punaparralle pallon kuunnella kyseiset levyt (tai laiskottaessa biisit) ja kertoa oma näkemys aiheesta. It is on.

Melt Banana - Zero
http://www.youtube.com/watch?v=jMfKZOBo74w

(sisältää myös Zero+ intron, toimii näin mielestäni jopa albumiversiota paremmin)

David Bowie - Teenage Wildlife